9.4.2020: Mitä sinulle kuuluu?

Korona sulki yhteiskunnan ja yritystoiminnan, se telkesi perheet koteihin, mutta arki säilyy. Pyykkiä kertyy, ruokaa pitää laittaa. Arjen lisäksi koulu ja päiväkoti ovat siirtyneet kotiin, joissain kodeissa myös lomautetut vanhemmat. Kun päivät täyttyvät entistäkin tiiviimmin rutiineista, tulee – ainakin minulle – monta kertaa päivän aikana mieleen, että olisipa tämä jo ohi.

Kriisiarkeen kuuluu monia tunteita. Otsikoiden lukeminen pelottaa, koronan kuolinlukujen katsominen pelottaa. Median esiin kaivamista yksittäistapauksista lukeminen pelottaa, iäkkäiden tai riskiryhmiin kuuluvien läheisten kohtalo pelottaa. Välillä seuraava päivä ja tuntikin pelottaa.

Moni asia myös ahdistaa: lomautettujen määrä, hätääntyneiden yrittäjien kuuleminen ja sen miettiminen, mitenköhän pitkään tämä jatkuu. Ollaanko tässä koko kevät, entä kesä? Kesälomareissusta luovuimme jo, luovutaanko jossain vaiheessa myös grilli-illoista tuttavaperheiden kanssa?

Jopa väsyneiden ministerien haastattelujen katsominen ahdistaa, mietin, miten hän ja muut hallituksen jäsenet jaksavat. Ehtivätkö he nukkua? Saavatko he unen päästä kiinni? Tapaavatko he lapsiaan, ehtivätkö? Kriisiarki on kaikilla, joillain vielä enemmän. Miten nukkuu terveyskeskuksen ylilääkäri, entä koronaosaston hoitaja? Miten jaksaa lähikaupan yrittäjä, entä se tuttu ravintoloitsija, joka laittoi ovet kiinni kesään asti?

Suomi ei selviä tästä säikähdyksellä, vaan talouskriisi tulee jatkumaan pitkään. Sitä ei välillä jaksa edes ajatella.

Mutta pahankin kriisin keskellä välillä arkiset asiat suututtavat ja turhauttavat. Turhauttaa, kun lapsen syntymäpäivät perutaan, turhauttaa, että pääsiäisenä ei pääse mummolaan. Turhauttaa, että etäkoulun tehtävät ovat tunnin myöhässä ja turhauttaa, että pitää taas ladata uusi sovellus. Suututtaa, että tämä kaikki tapahtuu minulle, niin ja sitten muistan, että se tapahtuu kaikille muillekin. Jos sinusta tuntuu samalta, se taitaa olla aivan luonnollista.

Hämmentää – se, miten näin kävi niin äkkiä. Kuukausi sitten varasin juhlapaikan poikieni 8- ja 6-vuotiskaverisynttäreille. Kiirehdin töistä kokoukseen monena arki-iltana, pohdin innoissani uusia kehityssuunnitelmia ja otin kantaa työryhmissä.

Uuvuttaa, tämä kaikki. Arki ja ahdistus, korona ja koti. Muutos ja tuleva, tai se, ettei tulevaa näe.

Minä ainakin olen ollut välillä todella väsynyt. Menen nukkumaan heti lasten mentyä, aamulla en silti jaksa lenkille koiran kanssa ja välillä nukun pommiin, kiirehdin töihin viime tingassa. Pelkkä epävarmuus väsyttää, jatkuva tiedonhaku ja ymmärtämisen yrittäminen myös. Siihen päälle vielä etäkoulu, kasvanut tiskin ja ruoanlaiton määrä! Onneksi vaatteita sotkeentuu vähemmän, kun kotona möyritään samoissa kaikki päivät...

Entä sinä? Väsyttääkö sinua? Ahdistaako, pelottaako? Suututtaako, turhauttaako, hämmentääkö?

Toivon, että sinä olet terveenä, jaksat ja voit hyvin. Samalla tiedän, että kaikkien lukijoiden kohdalla toive ei toteudu. Joissain perheissä neljän seinän sisällä ei ole hyvä olla. Sinulle, jos siihen joukkoon kuulut, toivon jaksamista ja rohkeutta, viisautta, malttia ja sinnikkyyttä.

Vielä yksi tärkeä kysymys: hymyilyttääkö? Miten usein? Kriisiarjessa hyvät hetket ovat pieniä, mutta kantavia. Kun huomaan, että lapset leikkivät tosi pitkään yhdessä riitelemättä, kun kuulen teinin puhuvan pikkusisarukselle ihan kivasti, kysyvän, mikä muuten on sun suosikki Neropatin päiväkirja. Sitä ei usein nimittäin kuule, siinä ihan tavallisessa arjessa. Erityisen tärkeitä hyvät hetket ovat niille, joilla kotona on vaikeaa. Toivon, että puristat niistä irti kaiken ja jaksat sillä pidempään.

Aurinkoa, valoa, iloa, sinulle juuri. Tämä päättyy vielä, eikä siihen lopulta ole kovinkaan kauan.